Totuuden uudelleen löytäminen joka hetkessä

Haastattelu Alexandre de Salzmannin kanssa

Gurdjieffin asunto Pariisissa Rue des Colonels Renardilla 16.9.2012. Alexandre de Salzmann on lääkäri, Michel de Salzmannin poika ja Jeanne de Salzmannin pojan poika. Ennen kuolemaansa 1949 Gurdjieff ohjasi Jeanne de Salzmannin jatkamaan Neljännen Tien opetusta ja keräämään yhteen oppilaat, joita Gurdjieff oli itse ohjannut. Myöhemmin Michel de Salzmann johti näitä ryhmiä ja tuki siten opetuksen jatkumista. Alexandre de Salzmann syntyi tähän ympäristöön ja kasvoi sen keskellä. Nykyään hän jatkaa etsintää Pariisin Gurdjieff-instituutissa. Ana Maria Wangeman, Alfredo Molano ja Gladys Jimeno ovat Gurdjieffin opetuksen seuraajia. Ana Maria asuu Pariisissa. Alfredo ja Gladys asuvat Bogotassa, Kolumbiassa.

~ • ~

Gladys: Alexandre, synnyit perheeseen, jonka katsotaan olevan Työn sekä Gurdjieffin opetuksen eteenpäin välittämisen keskiössä tänä päivänä. Miten sinä, yksilönä, tulit Työhön mukaan?

Alexandre: Se on totta. Tämä perhe hoivasi ja kasvatti minua ja olen ollut heidän vaikutuspiirissään varhaislapsuudestani. Varhaislapsuudesta nuoruuteen kuljin joka paikkaan isäni, äitini ja isoäitini mukana. Mutta vasta opiskeltuani ulkomailla jonkin aikaa tuli selkeä hetki, jolloin ymmärsin, että minun täytyi ottaa askel eteenpäin ja liittyä ryhmään. Tajusin, että minun oli tehtävä itsenäisiä päätöksiä; en voinut aina olla riippuvainen perheestäni. Mutten voi sanoa joutuneeni etsimään, koska kaikki oli jo saatavilla, minulle oli jo annettu kaikki. Olin ikäänkuin kasvanut suotuisassa ympäristössä.

Alfredo: Mikä on valmiiksi annetun suhde omaan etsintääsi?

Alexandre: En voi mitenkään tietää, olisinko etsinyt yhtikäs mitään ilman perheeni läsnäoloa elämässäni. Siksi sanon, että kaikki annettiin minulle, mutta kun aloin ymmärtää paremmin, mistä kaikessa on kyse, etsintäni todella alkoi.

Gladys: Miten isoäitisi ja isäsi päivittäinen läsnäolo vaikutti elämääsi?

Alexandre: Hyvin luonnollisesti. Tuollaisten uskomattomien ihmisten seurassa oleminen muokkasi osaltaan elämääni. En huomannut mitään erityistä ennenkuin näin millaista ulkomaailmassa oli ja vertasin sitä omaan elämääni. Ennen sitä kaikki tuntui aivan tavalliselta. Joskus meillä kävi kylässä kavereitani, jotka eivät olleet Työssä mukana, ja isoäitini puhui henkisistä asioista. Isoäitini käyttäytyi samalla tavalla kuin muutenkin. Katselin ystäviäni sivusilmällä nähdäkseni heidän reaktionsa. Minulle se oli täysin luonnollista. Jo pelkästään perheeni kanssa eläminen opetti minulle jotain ei-teoreettista läsnäolemisesta, koska heissä se ruumillistui täydellisesti. Siinä mielessä vastaanotin tuon vaikutuksen ennen kuin kuulinkaan ideoista. Tunsin sen heistä suoraan. Se on erityislaatuinen lahja.

Gladys: Olet siinä mielessä hyvin onnekas!

Alexandre: Kyllä, siksi lasten kanssa ollessaan on tärkeää yksinkertaisesti olla tietynlaisessa suhteessa omaan itseensä. Sellainen lahja lapsuudessa on korvaamattoman arvokas.

Gladys: Työssä mukana olevien vanhempien lapset eivät välttämättä jatka opetuksen parissa, vaikka tietäisivät vanhempiensa harjoituksesta. Ja kuten sanot, näin voi tapahtua vasta, kun jokin vastaanotettu ensin kasvaa ja tulee sitten esiin – mutta näin käy vain joskus.

Alexandre: Ehkä näin ei tapahdu, koska lapsi reagoi jossain kohtaa. Ehkä lapset reagoivat, koska vanhemmat olivat usein poissa tai vanhemmat eivät aikomuksistaan huolimatta onnistuneet välittämään jotakin. Kenties vanhemmat koettivat välittää joitakin ideoita eivätkä tehneet sitä sen kautta miten olivat läsnä. Vanhempien ja perheenjäsenten täytyy olla hyvin varovaisia yrittäessään välittää jotakin, ja tärkeää on myös saada lapset tuntemaan, että vanhempien poissaoloilla on jokin hyvin tärkeä syy. Se kuitenkin vaatii sitten sitä, että kun vanhemmat ovat paikalla, heidän täytyy todellakin olla läsnä lapsilleen! Onko kuitenkaan välttämätöntä tuoda lapsiaan Työhön? Todellisuudessa sitä ei voi koskaan tietää. On kuin heihin istutettaisiin siemen ja se joko kasvaa tai ei kasva. Joka tapauksessa on selvää, että tähän etsintään herääminen on intiimi prosessi.

Alfredo: Voiko vaikutuksen vastaanottaa työskentelemättä itse? Miten ja mistä se riippuu? Riippuuko se vanhempien esimerkistä? Onko se tiedostamatonta? Onko se lahja? Mikä on sen arvo?

Alexandre: Mielestäni vaikutus välittyy lapsuudessa enemmän alitajuisesti, ja vaikka se jatkuu myöhemminkin, tietoisella työllä on silti elintärkeä osansa. Ilman tietoista työtä erilaiset ”ravinnot” eivät yhdisty meissä samalla tavalla; laadullista muutosta ei tapahdu. Tämä on Työn arvo.

Alfredo: Oliko rakastavissa perhesuhteissasi jotain sellaista, mikä yhdisti sinut nimenomaan Työhön?

Alexandre: Ja vaikka kuinka paljon! On totta, että aluksi asiassa on kaksi puolta. Jos rakastat vanhempiasi, haluat toimia kuten hekin toimivat, olla heidän kanssaan, miellyttää heitä jne. Omalla kohdallani olin onnekas, että olin heistä myös erillään opiskeluaikanani, koska siten syntyi etäisyyttä. Muuten en olisi ottanut tiettyä askelta palattuani.

Mitä tulee siihen mitä sanoin heidän kanssaan elämisestä, he myös tarkoituksella laittoivat minut kokemaan tiettyjä asioita. Tajusin tämän myöhemmin. He loivat elämääni olosuhteita, jotta saatoin nähdä, tuntea ja kuulla tiettyjä asioita. Mutta tärkeintä oli suora kokemus Olemisesta, heidän Olemisestaan. Se oli aina hyvin vaikuttavaa. Ainoa tärkeä asia… rakkaudella välitettynä.

Alfredo: Oliko elämässäsi jokin tietty hetki, jolloin tajusit tuon yhteyden Olemisellasi?

Alexandre: Ei, sillä se syntyi asteittain, lapsuudesta alkaen. Ei ollut tiettyä hetkeä, jona olisin yllättäen tajunnut sen. Se tuli hienovaraisina vaikutelmina, vähä vähältä. Omalta osaltani tunsin ajoittain millaista oli olla elossa heidän rinnallaan, ja se kosketti minua. En tiedä tarkalleen, milloin se alkoi. Mutta muistan kyllä tietyn hetken lapsuudessani, jolloin päätin olla hiljaa, liikkumatta ja istua selkä suorana tammikuun 13:n juhlassa. Olimme juuri osallistuneet hyvin pieneen liikesarjaesitykseen. Työn vanhimmat toivottivat meidät tervetulleiksi. Istuimme tuoleilla ja tunsin heidän katseensa vailla minkäänlaista painostusta. Ymmärsin, että minun oli tarpeen olla läsnä ja havaita mitä todella läsnä oleminen tarkoittaa. Muistan tuon kokemuksen, jolloin olin liikkumatta tunnin tai kaksi.

Alfredo: Olisiko mahdollista tulla osaksi Työtä vain olemalla paikalla, katsomalla esimerkiksi liikesarjatuntia tai -esitystä?

Alexandre: Kyllä, jos itsessä on herännyt jotakin, se voi tiettynä hetkenä uinua tai olla enemmän tai vähemmän piilossa. Sitten tuo jokin voi tunnistaa esityksessä läsnäolevan tarkkaavaisuuden laadun ja se voi herättää ajatuksen: ”Tätä minä etsin!”

Alfredo: Olet elänyt Työtä perheesi piirissä, mutta nyt olet tämän opetuksen edustaja ja ruumiillistuma. Kuinka raskaalta vastuu tuntuu? Miten elät vastuusi kanssa ja miten aluksi elit sen kanssa?

Alexandre: Ei se tunnu raskaalta, koska olen osa ryhmää. Nykyään useampi kuin yksi ihminen on tämän vaikutuksen ruumiillistuma. On olemassa pieni ryhmä ihmisiä ja heidän kanssaan olemalla, heidän kanssaan työskentelemällä minä osallistun työhön. En tunne olevani tämän suuntauksen ainoa edustaja. Olen yksi heidän joukossaan. Itseasiassa olen yksi nuorimmista. En teeskentele olevani enemmän kuin olen. Vastuu on jaettu, joten en tunne painoa harteillani nykyään. Näen eron mittakaavassa sen välillä mitä olen ja sen, mitä isäni, isoäitini ja Gurdjieff olivat. Nykyään tunne osallistumisesta on se oleellinen asia. Kaikista vaikeinta on olla alentamatta Työtä omalle tasolleen, oman ymmärryksensä tasolle. Se on todella kamalaa. Ei ole ketään, joka voi sanoa: “edustan tätä suuntausta, vastuu kuuluu minulle”. Se olisi liioittelua. Itse asiassa ehkä tämän suuntauksen on jopa tarkoitus vetäytyä maan alle tietyssä vaiheessa. En tiedä. Meille on kerrottu, että työn muodot on annettu tietyksi aikaa ja että ne voivat muuttua. Silloin roolini saattaa olla toisenlainen. Mutta varmaa on, että olemme vaikeassa vaiheessa – välivaiheessa, siirtymässä.

Alfredo: Tarkoitatko, ettei kenenkään yksittäisen henkilön pitäisi ottaa vastuuta, vaan että vastuu kuuluu ryhmälle?

Alexandre: Tällä kysymyksellä on monta puolta: toisaalta johtajalle on tarvetta, toisaalta on tiettyjen ihmisten kunnianhimo tai vain ego. Ihmisryhmässä on tarpeen tunnistaa kuka johtaa. Jos jotkut eivät kyseistä henkilöä hyväksy, ongelmat alkavat. Mielestäni auktoriteetti tulee luonnollisesti selväksi ja on jokaisen tunnistettavissa kun se kumpuaa opetuksen kokonaisvaltaisesta ilmentämisestä.

Gladys: Liittyen siihen, mitä aiemmin sanoit Neljännen Tien menemisestä maan alle, milloin se tapahtuisi? On vaikea löytää objektiivisia arviointiperusteita, joiden avulla voisi osoittaa tämän tien täyttäneen tehtävänsä tai tuoneen nykytietoisuuteen tai maailmaan sen mitä sillä oli annettavanaan ja että sen tulisi kadota. Tai että se ei olisi vastannut tarpeeseen tai täyttänyt tehtäväänsä tai edistänyt mitään, ja että sen silloinkin tulisi kadota. Kuinka voimme arvioida tätä tavalla, joka olisi meille hyödyllinen?

Alexandre: Täytyisi tuntea Polun määränpää voidakseen sanoa, onko se täyttänyt tehtävänsä vai ei. Joka tapauksessa maan alle meneminen ei tarkoita katoamista. Tämä voi johtua ulkoisista olosuhteista: liian suurista väärinymmärryksistä, ymmärryksen puutteesta elinympäristössämme – tai sisäisistä tekijöistä, yleisestä voiman menettämisestä… silloin syntyy tarve uudelleen keskittymiselle.

Gladys: Ranskan vierailuni aikana minua on koskettanut voimakkaasti tunne suuren voiman ja energian keskuksesta. Olen tuntenut syvää läheisyyttä Työn lähteeseen – tunnetta ovat ruokkineet vierailut Gurdjieff-instituuttiin, Gurdjieffin asuntoon, hautausmaalle ja Prieuré de Avoniin. Työn muodot voivat muuttua tai yhden henkilön sijasta ryhmät voivat toimia tien näyttäjinä. Alexandre, sanoit juuri, että olemme siirtymävaiheessa, elämme vaikeita aikoja. Miten voimme kohdata nämä muutokset, tämän Työn siirtymävaiheen?

Alexandre: Kyllä, olemme onnekkaita kun meillä on täällä Pariisissa vanhimpia, jotka yhä välittävät suoraan lähteestä emanoituvan värähtelyn. Niiden muutosten kohtaaminen, jotka seuraavat siitä, etteivät he enää jonain päivänä ole täällä, tulee vaatimaan totaalista sitoutumista, muttei sankarillista sitoutumista – vaan sen sijaan intiimin, lähes salaisen sitoutumisen. Vain tällainen lähestymistapa voi tukea tätä suuruutta. Muussa tapauksessa “manifestoimisen tarve” ottaa vallan ja eksymme egon kiemuroihin. Ego on aina valmis osallistumaan hyvin paljon “aktiivisemmalla” tavalla.

Mutta kun Työn idea on koskettanut meitä syvästi, kun kannamme sitä mukanamme – voimme elää sen sisällämme voimallisesti – tämän voi jakaa toisten kanssa, tosin ei välttämättä kovin ulkoisella tavalla.

On hyvin tärkeää kunnioittaa sitä, mitä meille on annettu lisäämättä siihen mitään, ilman poikkeamia. Vaikka se toisaalta onkin väistämätöntä. Kun puhun, pyrin esittelemään jotakin mikä kulki lävitseni; jos olen oikeasti kykeneväinen antamaan sen kulkea lävitseni niin se, mitä sanon, saattaa olla hieman henkilökohtaisempaa. Mutta se ei ole poikkeama niin kauan kuin kysyn joka hetkessä, “olenko rehellinen lähteelle?” Silloin siirtymä seuraavalle sukupolvelle voi tapahtua niin kuin sen kuuluisi, siten että luotamme Polkuun. Sitten voimme osallistua Työn ytimeen ilman kalvavaa ahdistusta, mikä puolestaan jättää tilaa valppaudelle.

Gladys: Neljännen Tien virtaus leviää useampiin maihin, maailmassa on enemmän ryhmiä, ja myös enemmän “trendejä”. Onko Työn laajeneminen välttämätöntä, jotta opetus saavuttaisi useampia kulttuureja ja tulisi ihmisten yleiseen tietoisuuteen?

Alexandre: Tämä on vaikea kysymys, koska on totta, että opetuksella voisi ja pitäisi olla vaikutusta, ihmiskunnalla on sille tarve. Mutta kun ymmärtää mitä tämä opetus todella tarkoittaa ja millaisia vaikeuksia siihen sisältyy, näkee, että kaikkien on mahdotonta hyväksyä sitä. Tottakai voi lukea uskomattomista asioista ja haaveilla työskentelemisestä, mutta oleellista on, että on olemassa ydinryhmä, joka työskentelee mahdollisimman syvästi ylläpitääkseen jotain – jotain mikä elää ja välittyy heidän keskuudessaan – kullakin heistä on egonsa, mutta se ei ohjaa heitä. Tämän virtauksen on pakko olla olemassa samaan aikaan laajenevan liikkeen kanssa.

Alfredo: Nyt kun ryhmien määrä kasvaa, eikö ole mahdollista, että se mikä on oleellista laimenee?

Alexandre: Tottakai, mutta se on vain asian yksi puoli. Se ei ole oleellista. Oleellista on se, mitä elämme sisäisesti, mitä etsimme. Materiaali on olemassa, kaikki on olemassa meitä auttaakseen. Jos kukin meistä tuntee jonakin hetkenä syvästi, että todellinen sisäinen yhteys on tärkeä ja haluaa uudistaa sen omassa elämässään, virtaus tulee ylläpidetyksi ja se voi jopa kehittyä. Muuten se heikkenee.

Heikkeneminen vastaa vääjäämätöntä lakia – alkuperäisen impulssin voima heikkenee. Tästä syystä voima täytyy uudistaa joka hetki. Heikkeneminen josta puhut on laimenemista, jossa oleellinen unohtuu. Siinä tapauksessa on jo liian myöhäistä.

Gladys: Se, mitä juuri sanoit, on jotain mitä meidän täytyy tuntea Työtä tehdessämme – sekä tuntea kuinka tärkeää se on myös meille itsellemme. Jos emme tunne sitä, ei ole elämää, ei Olemisen muuntumista. Sillä Työn lopullinen päämäärä ei koske vain minun elämääni. Minne olemme menossa?

Alexandre: Se on totta; se ei ole minua varten. Isäni sanoi aina: ”Työ ei ole minua varten”. Se on häiritsevä ajatus. Mutta jos sen yrittää ymmärtää toisella tavalla, tarkoitan että jos ymmärrämme, että sisällämme on toinen luonto, joka on osallinen toisesta ulottuvuudesta — jostain universaalista. Työ on olemassa tuota toista luontoa varten. Tarkkaavaisuus on se elementti, joka mahdollistaa suhteen tuohon toiseen luontoon. Sitä varten Työ on olemassa.

Gladys: Toisenlainen tarkkaavaisuus.

Alexandre: Kyllä, se on ainoa asia, ainoa asia, jonka avulla voimme luoda uudelleen yhteyden, avautua samalla sisäänpäin sekä kohti jotain korkeampaa, molempiin suuntiin.

Gladys: Mihin toiseen luontoon viittaat? Onko se osa meitä, osa etsintäämme? Olemmeko osa sitä, onko sisällämme pieni siemen, jonka avulla voimme luoda yhteyden uudelleen ja muistaa itsemme?

Alexandre: Opetuksen mukaan meillä on kaksi luontoa, eläimellinen luonto sekä henkinen luonto, mutta ne eivät ota toisiaan huomioon. Työmme on itse asiassa elää ollen läsnä näille kahdelle luonnolle. Siitä läsnäolosta muodostuu ”todellinen luontomme,” se mitä varten Työ on olemassa.

Gladys: Sanoit, että mitä tulee pyrkimykseen ylläpitää sisäisen työn virtaus elossa, meidän täytyy aina uudistaa todellinen sisäinen yhteys itseemme virtauksen perustaksi – jotta se ei heikkenisi, laimenisi eikä häviäisi silloin kun alkuperäinen impulssi heikkenee putoamisen lain takia. Voisitko kertoa lisää uudistamisesta, johon meidän täytyy kiinnittää huomiota työssämme ja etsiessämme Olemista?

Alexandre: Se tarkoittaa vain sitä, ettei meidän tule tuudittautua varmoiksi pitämiimme asioihin, jotka uskomme ymmärtäneemme “kertaheitolla ja lopullisesti!”. Uudistaminen on sen faktan elämistä, ettei totuutta voi vangita eikä lukita mielemme laatikoihin, vaan se täytyy löytää uudelleen joka hetki. Se on sen hyväksymistä, että pysymme veitsen terällä etsiessämme epävakaata tasapainoa.

Alfredo: Onko mahdollista tunnistaa todellinen sisäinen yhteys, josta puhut ja jonka Työ meille antaa?

Alexandre: Meille kerrotaan, että olemme hajanaisia, ilman yhteyttä kehoomme ja tunteisiimme, vaikka onkin totta, että harrastamme liikuntaa ja tunnemme tunteita!

Mutta samalla kun puhumme, voimme avata itsemme kehomme läsnäololle ja tuntea, kuinka elämä virtaa sisällämme luomatta esteitä. Silloin mielemme saa yhteyden kehoon. Tämä yhteys voi hieman rauhoittaa mielemme assosiaatioita, ja jos se voimistuu – tai jos päinvastoin näemme kuinka hauras se on – se koskettaa meitä, tunteet avautuvat ja aistimme elämän virtaavan meissä. Hetken olemme yhteydessä. Gurdjieffin sanoin tämä on “kaikki-aivoinen-tasapaino”. Voimme ainakin kulkea sitä kohti.

Alfredo: Miksei mistään opetuksesta voi tulla universaalia ilman, että se muuttuu poliittiseksi?

Alexandre: Minulle universaali tarkoittaa sitä, että se vastaa [todellisuuden] lakeja ja on totta kaikkialla. Ymmärrän mitä tarkoitat, kun “mennään maailmaan”, eksoteeriseen piiriin – sen piirin sisällä vallitseva laki on politiikka. Emme voi paeta tietyn tason lakeja ellemme asetu korkeamman tason lakien vaikutuksen alaiseksi – alempi taso sisältyy korkeampaan tasoon.

Alfredo: Mikä rooli kärsimyksellä on tässä yhteydessä?

(Hiljaisuus)

Alexandre: Se on keskeinen, mutten pysty enkä halua selittää miksi. Sillä meidän kaikkien täytyy testata tätä hyvin omituista ajatusta, että kärsimys on välttämätöntä. Voimme ainoastaan elää sen ja nähdä, miten voisimme oikeasti kärsiä jotenkin muutenkin kuin passiivisesti kestäen, mikä on meille niin kovin tuttu tapa. Usein tämä ymmärretään työssä liian pinnallisesti, melkein kuin irvikuvana – “täytyy ponnistella, puskea itseään vähän, pakottaa itseään ja kärsiä tähän tapaan”. On hyvin vaikeaa ymmärtää millaista on kärsimys, joka keventää sitä taakkaa, joka liittyy tavanomaiseen tapaani ymmärtää asioita. Ponnistelu on silti välttämätöntä, koska tarvittava substanssi syntyy kärsimyksen tuottaman kitkan tuloksena.

Vapaaehtoinen kärsimys, tietoinen kärsimys on kuin elämän olennainen värähtely. Se ei tarkoita jatkuvaa kipua; vaan vain energian mukana oloa, kuten isoäitini sanoisi, elämänenergiaa ja sen havaitsemista. Sen ansiosta voin osallistua tähän liikkeeseen. Siksi esimerkiksi sairaus on siunaus, koska se antaa meille jotain, joka auttaa meitä elämään eri tavalla kuin vain omaksi iloksemme, omien totunnaisten nautintojemme ja turhamaisuutemme vuoksi. Se tarjoaa jotain, mikä asettaa kaiken tämän kyseenalaiseksi ja vapauttaa meidät. Siksi voimme toivottaa kärsimyksen tervetulleeksi ja elää sen kanssa toisella tavalla.

Gladys: Heikko terveydentila ja vanhuus laittavat turhamaisuuden perspektiiviin. Mutta kysymys kuuluu: Mitä me olemme?

Alexandre: Olemme elossa! Mutta unohdamme sen. Kaikki mikä auttaa meitä olemaan tietoisia siitä tosiasiasta, että olemme elossa, tästä erikoisesta faktasta että olemme eläviä, on tervetullutta… Vaikka elämä ei aina olisi shampanjaa ja vaahtokarkkeja.

On totta, että kun näemme nuoria ihmisiä, näemme mitä olemme. Emme voi voivotella nuoruuttamme puhuessamme vanhuudesta, koska meillä oli täysi elämä, paljon tapahtui. Meillä oli se aika; elimme ne tunnit, ne päivät, ne vuodet. Tiettyinä hetkinä maistoimme näiden päivien maun, mutta toisinaan elämä meni meiltä ohi.

Meille annetaan joka hetkenä mahdollisuus hyväksyä. Se ei ole teoriaa. Eikä velvollisuus. Se on ehdotus, että eläisimme elämän tällä tavalla. Toisin sanoen, jos hyväksyn vanhuuden – hyväksyminen on tapa lähestyä asioita – silloin voin elää sen, jopa tuntea sen tuomat hyödyt. Ehkä suurin hyväksyttävä asia on kuolema, mutta minun täytyy nähdä, että jos torjun jotain, tukin jotain elämässäni, estän täysin jonkin virtauksen. Siksi useimmat psykologiset häiriöt ovat fiksaatioita, torjumista tai ei-hyväksymistä. Se ei ole aina helppoa.

Kerran yhdessä ryhmässä nuori mies sanoi, “sanon mieluummin ‘oletan’, koska hyväksyminen ei aina ole sopivaa, on olemassa myös ei-hyväksyttäviä asioita”. Näin sana ‘oletan’ auttoi häntä ymmärtämään, että hän oli huolissaan – ja siten hän pystyi hyväksymään.

Gladys: Kuljemme aina vasten elämän virtausta. Ja eläessämme reagoimme, koska olemme unessa. Olemme jatkuvasti reagoimassa ja yritämme saada elämän pysähtymään. Ei ole helppoa avata itseään, olettaa ja hyväksyä, että se olen minä joka elää elämääni sellaisena kuin se on. Jokainen vaihe on erilainen. Tietoisena olemisen haasteet muuttuvat myös elämän ja työn vaiheiden myötä. Ymmärrän, miksi Gurdjieff sanoi, että kehittyäkseen henkisellä polulla tavanomaiset ponnistukset eivät riitä. Tarvitaan superponnistuksia. Ei ole kyse siitä, että pitäisi tehdä yksi tai useampi sankarillinen ponnistus; kyse on siitä, että pitää olla enemmän läsnä, hieman paremmin tietoinen siitä ponnistuksesta, jota on juuri tekemässä.

Alexandre: Kyllä, tämä on se ratkaiseva hetki, ”hieman paremmin tietoinen”. Olemme kynnyksellä. Olemme joko avuttomia elämän voimien edessä tai saamme välähdyksen Polusta sekä esimakua Työn suuruudesta, mikä puolestaan auttaa meitä olemaan takertumatta pieniin yksityiskohtiin, jotka muuten pidättelisivät meitä, vangitsisivat meidät osittaiseen ymmärrykseen, kapeaan näkemykseen siitä, mitä meidän tulisi tehdä.

Jos unohdan tämän suuruuden, joka valaisee minua, nojaudun silloin asian tekniseen puoleen, mikä ei vastaa tarvittavaa avautumisen syvyyttä. Mutta mikäli itseni tuolla puolen oleva ulottuvuus todella koskettaa minua, silloin en halua hukkua yksityiskohtiin. Otan ne huomioon, mutta ne eivät ole se tärkein asia. Olen tiettyjen mielikuvien vanki, esimerkiksi, että pitää kiivetä tikapuita, että on tarpeen saavuttaa tiettyjä asioita päästääkseen seuraavalle tasolle. Kaiken tämän kyseenalaistaa todellinen kysymys, ”Teenkö kaiken tarvittavan ollakseni läsnä, nyt, elääkseni tietoisemmin?”

Alfredo: Tämä hetki, johon viittasit, ”tämä suuruus, joka valaisee minua” – onko se oivallus ja työn taso, jolta ei palaa takaisin?

Alexandre: En tiedä. Ehkä täytyy ensin tuntea mitä on olla pimeydessä, jotta voi yrittää kutsua valoa, eksyä yksityiskohtiin tunteakseen tarpeen selkeydelle – tarpeen nähdä kokonaisuus, se mikä on oleellista.

Ana Maria: Minusta näyttää siltä että on olemassa elämä, elämänrytmi.

Alexandre: Kyllä.

Ana Maria: Rytmi siinä, miten kykenen liittymään johonkin muuhun; ajoittain hyväksyn tämän rytmin.

Alexandre: Ja et voi mennä sitä vastaan. On turha edes yrittää.

Ana Maria: Kun kykenen olemaan syvästi yhteydessä itseeni, se tuo eri rytmin.

Alexandre: Se on objektiivinen rytmi.

Ana Maria: Se ei ole ihan pieni ponnistus, ”Nyt olen hukassa, yritän palata itseeni, mutten tiedä miten.”

Alexandre: Siinäpä se. On haastavaa olla niin herkkä, että kykenee aistimaan rytmin ja seuraamaan sitä. Tulee hetkiä, kun pitää pysähtyä tai muuttaa jotain, kuten hengitystään. Kaikki kaavamaisuus estää meitä näkemästä tätä, koska meillä on jo käsitys, jota haluamme seurata – uskomme, että meidän täytyy tehdä sitä taikka tätä. Silloin seuraamme omaa ideaamme ja unohdamme tuntea rytmin, josta puhuit.

Alfredo: Mikä voisi olla Työn objektiivinen rytmi, selkeyden hetkien, läsnäolon pysyvyys?

Alexandre: Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan samanlainen kuin tapaaminen. On aika olla vakava, aika nauraa yhdessä, sitten syödä, nukkua jne. Ne jotka ovat tietoisia itsestään ja aistivat tarpeen, rytmin, voivat aistia oikean hetken tai hetket.

Gladys: Työ muuttuu yksinkertaisemmaksi kun sitä ei suunnittele, kun ei tarvitse etsiä sopivaa lainausta, ei tarvitse taistella jotain ideaa vastaan tai olla pakkomielteinen ideoiden suhteen.

Alexandre: Välillä meidän täytyy ponnistella, mutta se ei ole itsetarkoitus. Ongelma on se, että unohdamme tämän ja luulemme Työn olevan jotain tiettyä emmekä enää muista mitä tiettyä “se” oli.

Gladys: Kuinka voin muistaa itseni jatkuvasti ja olla kadottamatta tätä aistimusta, tunnetta Työn suuruudesta – niin ettei siitä tule vain yksi idea muiden joukossa, vaan todellinen tunne?

Alexandre: Suuruus näyttäytyy meille kun mielemme on kaikenlaisista ärsytyksistä vapaa. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin muistaa, että välillä mielen idealaatikon on annettava hiljentyä – silloin tuo toinen ulottuvuus saattaa ilmestyä välittömästi. Toisinaan kahden idean välissä on esimerkiksi hieman tilaa, jota on vaikea avata, mutta se on aina olemassa, se on aina mahdollista, koska kyseessä on todellinen tila – vaikka se välillä vaikuttaakin virtuaaliselta!

Alfredo: Itsensä muistaminen ei ole sama asia kuin muisti.

Alexandre: Ei niin. Muisti on yhden tason asia. Yleensä esimerkiksi ajatellaan, että paljon tietoa menee hukkaan, kun vanha ihminen kuolee. Mutta toisella tasolla isoäitini sanoi: ”tunnettujen asioiden repertuaari voi johdattaa meidät vain siihen, mikä on jo tiedossa”. Itse asiassa suurin haaste on seisoa tuntemattoman edessä.

Ja se sallii hiljaisuuden saapua.

~ • ~