– Henri tracol
Jos erityisyydellä tarkoitetaan sitä, mikä on ”ainutlaatuista” Gurdjieffin opetuksessa, välttäkäämme heti alkuun mahdollinen väärä ennakkokäsitys: ”erityisyys” ei välttämättä merkitse, niin kuin pelätä saattaisi, että kyseessä olisi väite opillisesta eksklusiivisuudesta. Sillä se, mikä on ainutlaatuista missä tahansa henkisen etsinnän polussa, on sille ominainen tapa lähestyä ja havaita todellisuus. Ja Gurdjieffin opetus tarjoaa meille tunteen nimenomaan tästä: jostain mikä menee sovinnaisten kokemisen ja etsimisen muotojen tuolle puolen.
Emmekö voisikin sanoa, että yksi tämän opetuksen selkeimmistä ominaisuuksista on se, että sillä on taipumus synnyttää meissä nimenomaan kyky orientoitua? Ja eikö tällainen kyky liene perustavanlaatuinen välttämättömyys tämän tapaiselle opetukselle — sen luonnollinen asema suhteessa suuriin perinteisiin rakenteisiin, mutta samalla jotain mitä ei kuitenkaan voi pelkistää mihinkään näistä rakenteista?
Tällaisen orientaation näkökulmasta tiedän, että olen sitä lähempänä jotain tälle opetukselle “erityistä”, mitä enemmän tunnen kutsumusta asettaa itseni sisäisesti suhteeseen kaiken sen kanssa mikä tulee ulkopuolelta.
Jos sitä vaalitaan riittävästi, tämä henkinen vainu saattaa ajan myötä sallia meidän tunnistaa kuinka autenttinen kukin etsintämme kohteeksi tarjoutuva kokemuksen muoto on.
Oletetaan, että kohtaamamme kokemuksen muoto vaikuttaa olevan samanluonteisen totuuden kantaja, kuin se, jonka Gurdjieffin suora vaikutus salli meidän tosiasiassa elää. Tällainen suhde ei varmaan jäisi vaille huomiotamme ja kiinnostustamme, vaan kannustaisi meitä tutkimaan yhteyttä tarkemmin. Samankaltaisuus ei kuitenkaan millään tavalla oikeuttaisi meitä päättelemään, että kyseessä on identtinen tai samoista juurista periytyvä opetus. Vielä vähemmän se antaisi meille luvan leikkiä taikurin oppipoikaa niin, että keinotekoisin perustein yrittäisimme sulauttaa muodot yhteen tai luoda jonkinlaisen synteesin.
Ja päinvastaisessa tapauksessa, jos tietty muoto vaikuttaisi harhaiselta, kuvitteelliselta tai vaaralliselta, tämä itsessään olisi kallisarvoinen apuväline, joka auttaisi meitä tiedostamaan paremmin sekä sen, mitä on oleellista säilyttää, että vakavien tulkintavirheiden ja vääristelyjen riskit, jotka ovat jatkuvasti olemassa.
Vaaroista etukäteisvaroituksen saaneina – kun kohtaamme loputtoman määrän valeasuja, joissa se mikä tässä opetuksessa on “ainutlaatuista” saattaa meille ilmetä – tunnemme jälleen halua löytää uudestaan orientaation, joka on takuuvarmasti oikea – ja niinpä etsimme sitä luonnollisesti aivan sen alkulähteiltä.
Gurdjieff kutsuu opetustaan neljänneksi tieksi. Neljännen tien koulun ilmentymänä sillä ei ole muotoa, joka olisi määritelty lopullisesti – mikä tarkkaan ottaen tarkoittaa, ettei sillä ole opinkappaleita eikä rituaaleja.
Se katoaa jatkuvasti, ja se täytyy löytää jatkuvasti uudelleen ja uudelleen.
Sille astuakseen ei tarvitse ensin luopua mistään, mutta se vaatii – tavanomaisen arkielämän viitekehyksessä – monia sellaisia olosuhteita, jotka mahdollistavat aidon itseen kohdistuvan työn.
Se avaa näkökulman syvälliseen olemisen muuntumiseen, joka tapahtuu heräämisen ja itsetuntemuksen avulla.
Se edellyttää vilpitöntä halua etsiä totuutta, oman itsensä “mitättömyyden” tajuamista, sekä ponnisteluja – ja superponnisteluja – joilla pyritään oman tietoisuuden voiman kehittämiseen.
Neljännen tien avulla yksilön on myös mahdollista löytää ja saavuttaa tiettyjä piileviä mahdollisuuksia. Se tapahtuu käyttämällä samanaikaisesti ja koordinoidusti älyllisiä, tunteellisia ja fyysisiä kykyjään niin, että omasta tahdostaan keskittää ne taisteluun, jota käydään itsen positiivisten ja negatiivisten taipumusten välillä.
Tämä jatkuva kamppailu käydään jokaisen etsijän sisällä suhteellisuusperiaatteen mukaisesti, sillä tämä periaate säätelee ihmisluonnon eri energiatasojen välisiä suhteita, aivan kuten se säätelee universuminkin energiatasojen välisiä suhteita.
~ • ~
Mutta näiden neljännelle tielle ominaisten voimalinjojen joukossa tärkein – tämän tyylisen opetuksen hyvin olennainen osa – on se, että “ensisijainen vaatimus on ymmärtää”; ettei yksilön “tule tehdä mitään mitä hän ei ymmärrä”; että yksilön “täytyy itse testata hänelle kerrottujen asioiden todenperäisyys”.
Ensisijaisesta vaatimuksesta on kuitenkin syntynyt monia väärinymmärryksiä: meidän on vankkumatta palattava siihen, mitä Gurdjieff tarkoitti sillä, että elävä ymmärrys on täysin välttämätöntä, ymmärrys johon osallistumme koko olemisellamme. Tämä on kaukana siitä tavallisen yksilön virheellisestä vaatimuksesta, että hän ylimielisesti haluaa itselleen oikeuden pelkistää minkä tahansa totuuden assosiatiivisen ajattelunsa liikkeitä hallitsevaksi mentaaliseksi konstruktioksi.
Lisäksi neljännellä tiellä painotus kohdistetaan yksittäiseen ihmiseen, yksilölliseen tiedon etsintään, työhön, jota yksilön on tehtävä oppiakseen tuntemaan itsensä, jotta voi muuntaa ja toteuttaa itseään. Perinteen tohtorit ovat innolla tuotteistaneet tämän ensisijaisuuden, joka yksilölliselle kokemukselle annetaan – “jokaisen on initioitava itsensä” – taipumukseksi “humanismiin”, mistä on syntynyt erityisen pahoja väärinkäsityksiä.
Se, että tämän etsinnän kosmiset ja metafyysiset näkökulmat niin usein unohdetaan, johtaa vaaraan, että etsinnästä jää uupumaan kaikki mahdollinen syvyys – ja näin Työ kuihtuu joillekin ihmisille jonkinlaiseksi hataraksi psykologiseksi tutkimukseksi. Toisia tämä rohkaisee toteuttamaan piileviä taipumuksiaan “pseudo-mystiikkaan”, jossa ei ole mitään todellista sisältöä.
Siksi Gurdjieff antaa tärkeän roolin syvälliselle meditaatiolle, hiljaisuudelle, jonka kautta voimme palata kaiken tiedon lähteille… Siellä edessämme on oikeasti henkinen harjoitus, jossa korvaamattoman tärkeää teoreettista visiota ei keinotekoisesti eroteta elävöittävästä yhteydestä käsillä olevaan kokemukseen, joka eletään ja tunnetaan juuri sillä hetkellä kun se tapahtuu.
Virhetulkinnat, joita liian usein liittyy sekä “yksilöllisen etsinnän” että “harjoituksen” merkitykseen, alleviivat välttämättömän tehtävän kiireellisyyttä: on yritettävä omaksua se, mikä näissä ideoissa on oleellista, jottei vääristä niitä, sekä ymmärrettävä opettajan päämäärä niin nopeasti kuin mahdollista – tämä on tasapainon periaate, jota ilman Työtä ei voi olla olemassa.
Ponnistukset yrittää ymmärtää ja testata ideoita: ne antavat tälle opetukselle sen dynaamisen luonteen. Olemisen kasvaminen vaatii todellakin sekä suoraa tietoa energiamme liikkeistä sen ilmentäessä itseään eri tasoilla että sitä, että opimme asteittain hallitsemaan näitä liikkeitä.
Lopuin viimein Gurdjieffin opetuksessa ainutlaatuista ja korvaamatonta on Gurdjieff itse.
Mikään ei varmasti voisi olla suurempi itsestäänselvyys ihmiselle, joka eli tämän kokemuksen hänen rinnallaan, ja joka siksi luonnollisesti tuntee tarvetta kertoa siitä.
Muutamaa vuotta myöhemmin Gurdjieff – ihmisenä – jätti meidät ikuisiksi ajoiksi.
Ja silti … Miten voisimme olla tuntematta hänen intiimiä läsnäoloaan sisällämme itsenmuistamisen pysyvänä lähteenä?
Mitä se sitten on, mikä sallii mestarin vaikutuksen jatkua hänen kadottuaan?
Kyse ei ole niinkään oikeaoppisuudesta, jossa noudatettaisiin häneltä perittyä havaintotapaa, jonka tulisi näkyä kaikessa: aina kaikkein sisäisimpien kokemusten ytimestä tavanomaisen elämän tasolle.
Häkellymme kuitenkin helposti kaikin tavoin … ja se on tuntematon, joka lopulta voittaa … Pitkässä juoksussa meitä kutsutaan näkemään tällainen lahja arvoituksena – sekä haasteena.
Tähän johdatellaan jatkuvasti loputtoman monilla eri tavoilla Beelzebub’s Tales to His Grandson -kirjassa. Näin sanotaan “Ystävällisiä neuvoja” lukijalle -kappaleessa –
Lue kukin kirjallisista tuotoksistani kolme kertaa:
Ensin – vähintään siten kuin olet jo tottunut mekaanisesti lukemaan kaikkia nykyaikaisia kirjoja ja sanomalehtiä;
Toisen kerran – kuin lukisit ääneen toiselle ihmiselle;
Ja vasta kolmannella kerralla – pyri ymmärtämään mitä kirjoitukseni tarkoittavat.
Samaa sanotaan “Ajatusten herättäminen” -kappaleessa, aina viimeiseen “Kirjoittajalta”-kappaleeseen asti.
Seikkailu jatkuu – syvyyssuunnassa. Se pitää meissä elossa todisteita piilevästä jatkuvuudesta: tietoisuus tarjoaa itsensä meille loputtomasti uudelleen. Mutta jotta voisimme toivottaa sen tervetulleeksi, osallistua siihen, ylläpitää sitä, todistaa sitä, meidän täytyy yrittää ja uudistaa valtavan monia ponnistuksia – valtavan monia “super-ponnistuksia”. Juuri tätä Gurdjieff kutsuu “Työksi”.
jatkuu …
~ • ~
Copyright © 1996 Henri Tracol. Alkuperäinen englanninkielinen julkaistu Gurdjieff.orgin luvalla. Suomennos © 2024 Suomen Gurdjieff-Seura ry.